Olen ollut viikonlopun kotona, ihanaa ja jotenkin kummallista. Ei ihmisiä tai tapahtumia. Olen yrittänyt levätä vain.
Katselin harmissani, kuinka vähän olen tässä kuussa kirjoittanut tänne, mutta en aio nyt ruoskia itseäni enempää. Uutta viikkoa kohden!
Tänään sain äidin ja isän kylään ja he toivat tulppaaneja ja vaaleaa leipää.
En syö kovin usein vaaleaa leipää, oikeastaan siksi kun ruisleipä on parempaa. Ja vaalea leipä on ainoastaa tuoreena hyvää ja siksi on haaskausta ostaa koko leipä yhden hengen kotiin. Tänään oli kumminkin juuri sellainen päivä, kun halusin höttöleipää tuorejuustolla. Olen napsinut sitä koko päivän ja nyt olen melkein syönyt koko leivän. Vaikka vehnä on niin pahasta, sanovat. Minä voin hyvin. Tosin ehkä pian aika pulleasti jos jatkan tätä koko päivän. Mutta kävin aamulenkillä, tarvitsenkin hiilihydraatteja.
Tajusin, että lomani on kohta ja etten ehkä pääsekään Barcelonaan.
Olen myös huomannut, että koko maailma pursuilee nyt keväällä Pariisia. Trés chic lukee paidoissa tai Paris mon amour... kaikki rakastuvat keväällä. Ja kaikki ilmeisesti haluavat Pariisiin.
Minä en halua Pariisiin. Tunnen teinipunkkarin sisälläni nostavan päätään. En halua pitää jostakin vain sen takia että kaikki muut pitävät. (Tosin nyt aikuisena olen jatkanut ajatusta "...mutta en myöskään jätä pitämättä jostakin sen takia että muutkin pitävät siitä", mutta se sopii johonkin toiseen, muutenkin loogisempaan, kirjoitukseen.)
Haluan Barcelonaan mutta en ehkä halua mennä yksin.
Ongelma täytyy ratkaista. Vastarannankiiski otta siis hieman lisää venhäleipää ja skippaa Pariisi- hehkutuksen myös blogeista toistaiseksi. Varmasti sillekin kaupungille on aikansa, mutta minusta tuntuu että Espanjaan nyt vain täytyy mennä. Tiedättekö sen tunteen? Että jotain ihan tosi jännittävää on nurkan takana ja täytyy kiihdyttää askeleitaan jotta näkisi pian mitä se on?
Ei kai se tee vastarannan kiiskistä sen huonompia, että he ovat siellä toisella rannalla? Sehän on vain sen järven toinen puoli.
EN: It's the bread that keeps me going.
